Elsin Blogi

Yö on mennyt hyvin koirien kanssa. Molemmat uinailivat omilla paikoillaan koko yön.

Oma unenlaatuni sen sijaan oli tavanomaistakin huonompi. En kyllä tiedä, pitäisikö siihen saada jotain apua. Mitään lääkitystä en mielelläni ota. Eikä minulle luultavasti annettaisikaan huonon keuhkokapasiteetin takia. Nukahtamislääkekin voi olla ongelmallinen, sanoi lääkärini taannoin.

Vaikka kuinka sanon että nuku nyt, niin en nuku. Jos sanon itselleni että hällä väliä koska nukkuu, kun kerran on eläkkeellä, niin se harmittaa kuitenkin.

Olen lyhytuninen; kuusi-seitsemän tuntia riittää. Herään kuitenkin joka yö muutaman kerran. Herääminen voi tietysti johtua juuri huonosta hengityksestä. En vain huomaa sitä. No - katkonaisessa unessa on hyväkin puolensa - se että muistaa unensa. Minulla onkin tavallaan kaksi elämää: päivä- ja yö(uni)elämä. Näistä kahdesta yöelämä on ehdottomasti jännittävämpi! :-)

Viime yönä en sitten taaskaan saanut nukuttua. Kello tuli yksi ja kaksi ja puoli kolme… Sitten olen varmaan nukahtanut. Varttia vaille seitsemän olin taas täysin hereillä. Yön saldo: neljä tuntia unta.

Aamulenkillä on käyty ja nyt Taru-tyttö on omassa kodissaan syömässä kanansiipeä. Hän syö raakaravintoa ja se ei sovi Chicolle eikä minun matoilleni. Kiltisti kyllä jäi aterioimaan omalle pienelle punaiselle matolleen. Haen hänet kohta taas tänne.

Syy viimeöiseen unettomuuteeni voi vieraan koiran lisäksi olla eilisen päivän muissa tapahtumissa, jotka sinänsä olivat oikein positiiviset ja iloa tuottavat ja poikivat paljon sähköpostia puolin ja toisin.

Koin melkoisen yllätyksen, kun Etelä-Suomen aluehallintoviraston tarkastaja soitti minulle! Vastaavaa ei ole tapahtunut kuin kerran aikaisemmin; silloin samaisen viraston lääninlääkäri Kirsti Riihelä soitti minulle, hän oli autossaan ajelemassa kotiin päin ja pyysi keskustelun alkajaisiksi anteeksi, ettei aikaisemmin ollut päässyt soittamaan.

Entisten lääninhallitusten sosiaaliosaston virkailijoiden ja päälliköidenkin kanssa olen kyllä ollut tekemisissä aikaisemminkin muutamaan otteeseen. He kaikki saavat minulta pelkkiä plussia sekä tietotaidossa että asiakkaan kohtaamisessa.

Mitä me tästä opimme? Kun on tarpeeksi korkea vakanssi, ei tarvitse vetää mitään roolia eikä asettaa itsensä muiden ihmisten yläpuolelle. Huomasitte kai, että tämä oli pieni piikki tietyille kuntapäättäjille?

Aluehallintoviraston tarkastaja halusi tietää mikä on nykytilanne Kouvolan vanhusten maksujen suhteen, onko tapahtunut muutoksia ja mihin suuntaan. Sanoi myös että hallinto-oikeus ei anna aluehallintovirastolle mitään tietoja, koska on kyseessä sosiaaliasiat.

Ihan hullua! Kummatkin hoitavat samoja tapauksia ja ainakin omien vanhempieni dokumentit olen lähettänyt ristiin säästääkseni itseltäni työtä. Eipä ihme, että Suomessa päätökset voivat olla mitä tahansa; yksi sanoo yhtä ja toinen toista - varsinkin jos laki on tulkinnanvarainen.

Kerroin minkä tiesin: sen että hallinto-oikeus vielä pohtii. Sen tiimoilta pidämme yhteyttä tarpeen mukaan. Kerroin myös sen, että edelleen useiden tehostetun palvelun yksiköiden hoitajamäärät ovat alle suositusten (0,6-0,7). Lisäksi tiedoksi meni mm. tässäkin blogissa kerrottu yksityisessä palvelukeskuksessa asuvan vanhuksen tapaus, jonka maksupäätöksen tekoa kaupunki panttasi puoli vuotta. Nyt kyllä kuitenkin ovat pika pikaa karhuamassa maksuja ja uhkaamassa perinnällä vaikka valitus on kesken.

Sen seurauksena tarkastaja otti yhteyttä myös kyseisen vanhuksen omaiseen. Etelä-Suomen aluehallintovirastoon lähteekin kuulemma jo tänään ko. vanhuksen kohdalla tehdyt kaupungin maksupäätökset liitteineen, kaupungille mennyt oikaisuvaatimus ja se karhukirje.

Kouvolan perusturvalautakunnan piittaamattomuus oikaisuvaatimusten laissa määriteltyjen käsittelyaikojen suhteen tuli myös puitua sekä sen päätös tehostetun asumispalvelun piirissä olevien vanhusten lääkkeiden korvauksesta ja epäselvyyttä aiheuttanut tiedotus asiasta. Myös hoitotukiasia tuli esille ja muita pienempiä asioita. Keskustelimme myös yleisesti vanhusten asioista ja asemasta - maksujen lisäksi myös hoidosta ja kohtelusta.

Olen iloinen tästä puhelusta. On hieno palkinto tehdystä työstä, kun saa muistutuksen siitä, että joka instanssissa kuitenkin on joukossa niitä, jotka piittaavat.

Päivä jatkuikin sen jälkeen sähköpostin merkeissä myöhään iltaan. Kotihommien ja koirien ulkoiluttamisien lomassa tietysti.

Tänään on ihan pakko OMMELLA. Kevättakki on pahasti kesken. Sen pitää olla valmis kun kuun lopussa lähden Tukholmaan tapaamaan siskoani ja ystäviä.

Ystäväni Eijan koirat Taru ja Teuvo asuvat yläkerrassa. Molemmat ovat karkeakarvaisia kettuterriereitä; Taru mustavalkoinen ja Teuvo ruskeavalkoinen.

Aikanaan Eijalla oli kaksi whippettiä: Speedy ja Charlie. Charlie oli vanhempi rauhallisen sorttinen ja hyvin arvonsa tunteva koira. Speedy oli mukava, mutta arka vinkuville. Kun Eija laittoi työpuvun päällensä ja lähti töihin elämä oli ok, mutta auta armias jos hän meni pesutupaan tai vaikkapa roskia viemään, niin Speedy aloitti varsinaisen aarian. Siitäpä Charliekin innostui ja niin koko talo kaikui kahden whippetin korvia huumaavasta surulaulusta! Meidät on hylätty, jätetty oman onnemme nojaan! Auuu-aauu-auuttaakaa!

Muutama vuosi sitten kesällä Speedy menehtyi äkkiarvaamatta lomareissulla keskellä maalaispeltoa. Ilmeisesti oli kyseessä sydänkohtaus. Charlie eli sitten vielä rauhallista yksinäistä elämäänsä, kunnes vanhuudensairaus hänetkin vei.

Eija totesi silloin että ei enää koiria - ei, ei.

Vaan kuinka kävikään?

Olisiko kulunut edes puolta vuotta, kun hän toi kotiin Tarun. Taru oli silloin jo aikuinen tyttö, joka tarvitsi uuden kodin, koska ei sopeutunut perheeseen tulleiden snautsereiden kanssa. Teuvo jäi vielä kyseiseen perheeseen.

Kesä siinä meni Tarun ja Chicon leikkiessä sulassa sovussa. Kukaan naapureista ei valittanut vaikka leikimme palloleikkejä takapihalla ja koirat juoksivat kilpaa vapaina.

Pian Eija tuli siihen tulokseen, että Teuvonkin on paras muuttaa ja toi hänetkin kotiinsa. Teuvo oli arka ja pelokas. Aika aggressiivinenkin oli. Ja itki ja itki ja itki aina vaan kun emäntä meni töihin.

Minulla on koirahuusholliin vara-avain ja jouduinkin usein käymään paikalla hieman komentelemassa. Ensimmäisen kerran kun kävin ja sanoin pari valittua sanaa ulisemisesta, niin Teuvo-raukka teki ison lammikon eteisen lattialle pelkästä pelosta. Voi rassua…

Tilanne tasaantui vähitellen ja kiljuminenkin loppui.

Myöhemmin, kun olen joutunut turvautumaan komentotekniikkaan, niin Teuvo luikkii petiinsä ja on hiirenhiljaa: “en minä mitään ole tehnyt”. Taru sitä vastoin hyppää sängylle ja heiluttaa häntäänsä. “Komenna sinä vain - kyllä mä tiedän, ettet oikeasti ole vihainen.”

Taru on tosi hauska koira! Iloinen ja OMAPÄINEN. Tottelee kyllä hyvin minuakin.
Teuvokin minusta tykkää, mutta on kovasti mustasukkainen Chicolle. Nämä pojat eivät tule ollenkaan toimeen keskenään. Teuvo kalisuttaa hampaitaan, on näykkinyt Chicon hännästä haiveniakin! Aikansa Chico sitä touhua katseli, mutta ärähti sitten pahemman kerran! Kyllä Teuvo vieläkin uhittelee, mutta ei enää uskalla tulla lähelle.

Tänään koiraemäntä Eija liukastui ja löi pahasti kyynärpäänsä. Rikki se meni ja tuli TYKSin keikka. Sanoivat että on leikattava ihan heti. Teuvo haettiin Perniöön hoitoon ja Taru tuli siis tänne.

Ihan hienosti on mennyt. Koiramaisen tavanomaisesti. Chico on mustis eikä päästä Tarua lähelle minua. Jos tulee, niin Chico tulee syliin, nököttää siinä ja murmuttelee: “tämä on kuule mun emäntä ettäs tiedät!”

Ruoka maistuu nyt Chicollekin erityisen hyvin, koska tietää että jos ei heti syö, niin naapurin neito kyllä vie tuhkatkin pesästä! Taru on nimittäin ihan pohjaton - varsinkin jos on kysymys toisen koiran ruoasta. Chico syö keittiössä ja Taru olohuoneessa.

Ihmeen hyvin Taru on viihtynyt. Hieman ikävä on, pälyili koko illan ovelle päin, mutta tuli kyllä takaisin iloisella mielellä iltalenkinkin jälkeen.

Kotona Taru nukkuu vaatehuoneessa, joten sinne hänen petinsä nytkin laitettiin. Siellä hän nyt autuaana nukkuu kaikessa rauhassa. Chicokin kyllästyi vahtimiseen ja vaipui uneen.

Huomenna on uusi päivä ja jos tuuri on ollut emännän kyynärpääkorjauksessa mukana, niin Taru pääsee jo huomenna onnellisesti omaan kotiinsa.

Meillä on Suomen paras pesutupa - tai ainakin melkein paras: kaksi isoa konetta, tehokas erillinen linko, kuivausrumpu, kuivaushuone (joka minusta on parempi) ja mankeli tietysti.

Pienempi kone on todella nopea; puolessa tunnissa 9 kg vaatteita 60 asteessa ilman esipesua. Ja puhdasta tulee. Isommassa 15 kg:n koneessa saa pestä jopa mattoja. mikä helpottaa ainakin minun keuhkovammaisen ja vanhusten elämää.

Yleisestikin yhteispeli sujuu hyvin. Täällä tervehditään vastaan tullessa ja vaihdetaan kuulumisia. Autetaankin toinen toisiamme kun mahdollista - ainakin me talon vanhemmat asukkaat.

Pieniä hankaluuksia on tosin viime aikoina ilmennyt. Taloyhtiön juuri alkaneen sukupolvenvaihdoksen takia muutama Minä-minä-henkilökin on ilmaantunut.

Aina ei voi tietenkään tietää onko joku ihan oikeasti itsekäs vai pelkästään ajattelematon. Voihan olla niin, ettei kaikille nykyajan kotoaan pois muuttaville nuorille ei ole opetettu muiden huomioon ottamista ja yhteispelisääntöjä? Ehkä he eivät MIELLÄ, että heillä on samojen oikeuksien lisäksi on myös samat velvollisuudet taloyhtiön noin kahdensadan muun huushollin kanssa?

Meitä on täällä moneksi:
- ne, jotka ovat luopuneet omasta koneesta, koska pesutupa on niin kätevä.
- ne, jotka pesevät kotonaan ja kuivattavat kylpyhuoneessa kai. Ja kesällä ulkona. Tai ne
- jotka tuovat pyykkinsä pesutuvan kuivaushuoneeseen koska eivät luultavasti tiedä, että kuivaushuoneita on kolme muutakin - yksi jokaisessa talossa.
Jokainen pyykkää ja kuivattelee tyylillään. Kaikki käy lukuun ottamatta etuilua ja kyynärpäätaktiikkaa.

Eilen sitten oli taas tällainen “kulminaatiopäivä” jolloin vuorosotkujen lisäksi varauslaputkin olivat loppuneet.

Ihan ensiksi täytyy kyllä todeta, että miksi MINÄ aina joudun selvittämään asioita?? Siksikö että olen iältäni “siltä väliltä” ja toimitan asiat silloin kun on tarvis?

Vanhukset eivät uskalla sanoa mitään eivätkä pyytää mitään. Tyytymättömät murmuttavat pihalla keskenään, mutta mitään valmista ei tule. Krooninen valittaja valittaa oikein ääneen, mutta ei hänkään hoida asioita kuntoon tai vie eteenpäin. Nuori polvi elää omaa elämäänsä, heillä ei ole aikaa työn ja lasten ohella.

Siispä jäljelle jää tämä sairauseläkkeellä oleva “aktiivi”, joka yrittää huolehtia vähän kaikesta: ihmisistä, eläimistä ja asioista sekä tekee jos pyydetään - useimmiten. Juttelee vanhuksille, lyhentää housuja, tarkistaa naapureiden tietokoneasetuksia, tekee porukkaruokaa, vetää lakanoita, uusii pesutuvan vuorolistoja ja tekee ne alun perinkin (koska sinullahan on se kone) ja tulostaa “hätävara”-listat kunnes saadaan huoltomiehen kautta lisää ym. ym.

Ilolla totean kuitenkin sen, että saan vastalahjaksi apua itsekin, kun sitä tarvitsen! :-)

Eiliseen.

Aamulla oli pyykkivuoro.

Ensi töikseni laitoin koneen käyntiin.
Sitten pitikin ruveta tyhjentämään kuivaushuonetta. Taas! joku Minä-minä oli jättänyt pyykkinsä yön yli kuivaushuoneeseen, mikä sinänsä on ok. Ongelmaksi se muodostuu, kun Minä-minä ei aamulla jaksa tulla korjaamaan pyykkejään pois, vaan kuvittelee että kyllä ne tädit korjaavat (ja viikkaavat kauniisti).

Minäkin viikkasin.
Seuraavaksi ehkä runttaan…

Pyykistä päätellen asialla oli urospuolinen Minä-minä. Äitinsä (tai joku) tuli sitten kymmeneltä suunnilleen korjaamaan nuoren miehen vaatteet parempaan talteen. “Pesi eilen itse kotona pyykkiä ja unohti sitten tulla hakemaan” totesi noutaja. Juuri tuolla tavalla näitä minä-minä-ihmisiä syntyy, kun piika-äiti palvelee joka käänteessä…

No - minun jälkeeni tulivat Kankareen vanhukset pyykkinsä kanssa.
Minä hyvissä ajoin mankeloin ja keräsin vaatteita pois sitä mukaa kun ne kuivuivat, jotta he saisivat tilaa omille vaatteilleen.

Kun sitten menin hakemaan loputkin pois, huomasin että ihan uutta litimärkää vaatetta oli ilmestynyt naruille! Koko se tila oli täytetty, jonka just olin saanut tyhjäksi! Mikä siinä enää auttoi? En minä nyt sentään voinut niitä märkiä vaatteita poiskaan ottaa (vaikka mieli teki). Siinä sitten selittämään Kankareen Ossille, että eivät ole minun, vaan joku on vetänyt välistä. Nuori herra oli taas asialla (kalsareista ja T-paidoista päätellen)- ehkä peräti sama kuin aamulla.

Ai että minua sieppaa tuollainen käytös!
Ossi sanoi että “rauhallisesti nyt vain” johon minä että ehkä sitten, kun olen sen ikäinen kuin hän on nyt. Mikä ei ole luultavaa…

Taitoin kaikki Minä-minän vaatteet kaksinkerroin ja laitoin ne yhdelle narulle ja tietysti laitoin kaverille pienen viestin. Ripustin sen ensimmäiseen froteepyyhkeeseen. 

Kuten olen aikaisemminkin todennut; sen lisäksi että nuoret ja nuoret aikuiset usein ovat sitä mieltä että heillä on O I K E U K S I A, he ovat oikein sanavalmiitakin. Niin myös tämä nuorukainen. Tekstin lisäksi varauslistaan oli ilmestynyt hurjat rengastukset ja nuolet höystettynä toteamuksella “olet varannut vain pesukoneen!” (??)

Vastasin hänelle oikein kauniisti ja totesin, että olemme jo tehneet uudet varauslistat, jossa on sarake myös KUIVAUSHUONEEN käytölle. Valitettavasti emme ole tajunneet, että joku nyt kokee, että varauslista on vain pesukoneen käyttöä varten. Meillä kun pesutuvan koko tähänastisen historian aikana on ymmärretty, että vaatteiden pesu ja kuivatus kulkevat käsi kädessä - talvella nimenomaan kuivaushuoneessa.

Tämän jälkeen nuoriso käy sitten varaamassa kuivausajan joka kerta erikseen.
Toisaalta hyvä näin - pesutuvan käytön suhteen minä-minä-käytäntö on nyt karsittu. Toivottavasti.

Pitääköhän vielä erikseen valistaa nuorempaa väkeä siitä, että tässä taloyhtiössä kunnioitetaan toinen toisiamme ja varsinkin ikäihmisiä ja vanhuksia. Niin on ollut tähän asti ja niin tulee myös olemaan myös tulevaisuudessa. Ainakin niin kauan, kuin minä täällä asun ja voin asioihin vaikuttaa.

Avainsanat: etuilu, huomioon ottaminen, itsekkyys, kerrostaloelämää, kunnioitus, kyynärpäätaktiikka, pesutupa, pyykkitupa, pyykkituvassa

Olen käynyt kirjeenvaihtoa erään Turun kaupungin Ympäristönsuojelutoimiston ilmansuojeluasiantuntijan kanssa.

Harvinaisen fiksu kaveri! Hän on selvästi eri sukupolvea kun valtaosa nykyisistä kuntapäättäjistä, jotka eivät edes itse tiedä mitä seurauksia heidän päätöksistään on. Tai sehän ei olekaan se pääpointti, vaan oman ja oman puolueen vallan pönkittäminen.

Kirjeessä kyselin mm. miksi ilmanlaadun mittauspiste on tietyllä korkeudella, eli miksi sitä ei mitata kävelykorkeudella, jossa ihmiset joutuvat eniten alttiiksi mm. pakokaasuille.

Sain pitkän ja valaisevan vastauksen, jossa selitettiin mm. se, että koska noudatamme eurooppalaisia standardeja, jotta tulokset olisivat vertailukelpoisia, niin mittauspisteet ovat 3-4 metrin korkeudessa.

Vastauksessa oli muutakin positiivista, kuin teknistä tietoa:

“Meillä on ollut (resurssipulasta johtuen) valitettavan vähän yhteistyötä astmaa ja muita hengityselinsairauksia potevien kanssa. Tavoitteena olisi saada yhteistyötä tiivistettyä, jotta voisimme ottaa teidät paremmin huomioon. Esimerkiksi ilmanlaadun huonontuessa voisimme lähettää täsmällisempiä tiedotteita sähköpostilla tai tekstiviesteillä, jos sellaisista olisi hyötyä.”

Tässä teille esimerkki hyvästä asiakaspalvelusta! Ottakaapa kuntatyöntekijät mallia.

Mistä yllä oleva keskustelu sitten sai alkunsa? 

Viime viikon perjantaina piti taas hakea uusittu resepti terveysasemalta. Se sijaitsee noin puolessa välissä kaupungille mennessä. Sinne pääsee oikein hyvin palvelulinjalla ovelta ovelle periaatteella. Samoin kotiin.

Tässä kohtaa pitää kiittää Turun kaupunkia hyvästä asiakaspalvelusta.
Palvelulinjojen bussit ovat nyt muutaman vuoden olleet käytössä ja homma toimii hyvin. Autot ovat pääosin sellaisia jotka kauniisti niiaavat, jotta huonojalkainenkin pääsee rollaattorinsa kanssa kyytiin. Kortinleimauksen voi suorittaa myös auton keskiosassa.

Päätin ensin käydä kaupungilla välttämättömillä asioilla. Se reissu meinasi loppua nolosti.

Jotenkin pärjäsin, kun käytin Hansakeskusta (kauppakeskus torin kupeessa) apunani. Takaisin tullessani torin yli kävellessäni keuhkot ilmoittivat saaneensa pakokaasuista tarpeekseen ja kieltäytyivät toimimasta edes tyydyttävästi. Paniikkihan siinä iski, kun happi riitti vain seisomiseen, eikä lääkkeenotto meinannut sujua ollenkaan.

Ehdin jo miettiä pitääkö soittaa ambulanssi vai pääsenkö jollakin keinolla taksiasemalle (lähempänä kuin pysäkki). Onnistuin kuitenkin pääsemään kotiin vievään bussiin; muutaman minuutin hengen haukkomisen jälkeen alkoi taas olla kutakuinkin normaali olo.

Kehuin Turun palvelulinjaliikennettä. Kaupungin muut liikennejärjestely ovat sitä vastoin melko vähä-älyisesti suunniteltu! Busseja on tarpeeksi, mutta en tajua kuka puupää on keksinyt, että melkein kaikki pää(te)pysäkit ovat kauppatorin kupeessa!

Noin 20 pysäkkiä ja 80 linjanumeroa. Keskimääräinen lähtöväli päiväsaikaa 20 min/linja. Molempiin suuntiin. Oikeastaan kauppatori on paremminkin bussiliikenteen solmukohta - päätepysäkit ovat jossain muualla.

 Siinä riittää pakokaasuja ja muita hiukkaspäästöjä vaikka muille jakaa, kun melkein kaikki bussit ovat joutokäynnillä sen ajan kun siinä seisovat. Mitä sitä turhia moottoria muutamaksi minuutiksi sammuttamaan, kun kerran 2 - 4 minuuttia on sallittu riippuen pakkasasteista.

Kaiken lisäksi kaikkien näiden pysäkkien keskellä on kauppatori. Talvella torilla myytävä ilmansaasteille herkkä tuote on kala, muina vuodenaikoina myös juurekset, hedelmät, marjat ja sienet. Kaikki saavat tasapuolisesti ylleen liikenteen tuottamat saasteet.

Äly hoi, älä jätä…

Minä pysyn nyt visusti täällä kotinurkissa, jollen saa kyytiä suoraan sinne, mihin haluan mennä. En enää ikinä halua joutua samanlaiseen paniikkitilanteeseen kuin viime perjantaina.

Katsotaan uudelleen tilannetta, kun ilmat lämpenevät. Vaikka sittenhän melko pian alkaa uusi mökkitalkkaripesti, jolloin pääsen koko pakokaasuriesasta!
Ihana juttu!

Paniikki-iltapäivä
Metka juttu tämä yleiseurooppalainen
mittaustapa. Ilmanlaatu näyttää siedettävältä,
mutta astmaatikko melkein tukehuu..

LINKIT:

 ILMANLAATUPORTAALI

Asemien kuvaukset linkin
alla löydät esimerkiksi juuri
mittauskorkeuden sekä
tarkat sijaintikoordinaatit.

Toinen mielenkiintoinen sivusto:

Avainsanat: astma ja pakokaasut, ilmanlaatu, ilmansaaste, kaupunkiliikenne, keuhkovammainen kaupungissa, paikallisliikenne, pakokaasu, Turun tori, ympäristönsuojelu

Aamu ja aamupäivä kuluivat blogin kimpussa.

Se on niin, että kun kirjoitushenki iskee, niin on kirjoitettava. Ei voi ajatella, että myöhemmin. Myöhemmin ei ole - ei ainakaan samanlaisena. Voi olla että on peräti hukannut sen punaisen langan pään, eikä enää mitään tekstiä synnykään.

Blogiin uppoutuminen sitten kostautui loppupäivän kiireellä.
Muka.

Itse minä sen kiireen tietysti tein:
Vikkelään vaatteet niskaan, koira valjaisiin ja narun päähän ja kipin kapin ruokakauppaan: kurkku (tsatsikia varten), ruisleipää, fetajuustoa (pitää olla salaatissa), maitoa, Frödingen kinuskikakku, koiranruokaa, Ilta-Sanomat ja kolme riviä Viking-lottoa - siinä järjestyksessä.

Sitten kotiin, pikaruokaa täksi päiväksi ja samalla jauhelihapihvejä huomiseksi, siinä sivussa pölyjen pyyhintää ja tavaroiden järjestelemistä sekä tiskausta.

Liian myöhäinen lounas klo puoli kolme. Sen jälkeen ehdinkin viettää vajaan tunnin mittaisen siestan.

Neljältä taas ulos Chicon kanssa.
Ei kuitenkaan passaa valittaa - itse olen koirani opettanut tavoille. Hyville ja huonoille. Neljä kertaa päivässä käymme pikku lenkillä. Aamuisin tosin hieman pidemmällä.

Viideltä tuli veljeni Henry ja ystäväni Eija kaffelle. Kolmeen pekkaan söimme melkein koko kakun! Chico sai kermavaahtoa.
Mukavaa oli.

Nyt olen taas omissa oloissani. Mitään kiirettä ei enää ole. Taidan tarkistaa sen Viking-loton. Ja mietin, olisiko minun sittenkin pitänyt kirjoittaa 46 kun kävin täällä blogissa vaihtamassa ikäni. ;-)

Olen siitä ylen onnellinen!

Lue lisää 2010.02.24 – Vanhusten perus- ja ihmisoikeuksien turvaaminen

Avainsanat: ihmisoikeus, vanhusten ihmisoikeudet, vanhusten perusoikeudet

Menneenä viikkona on pihaltamme löytynyt yksi jos toinenkin koirankakkapötkylä. Lisäksi siellä on lukematon määrä isompia ja pienempiä keltaisia alueita ja nehän valitettavasti näkyvät oikein hyvin nyt kun piha on täynnä ihania koirankoiven nostattavia lumipenkkoja!

Joistakin kohdista on muodostunut oikein poikakoirien postilaatikoita; kuka milloinkin ehtii ensimmäisenä ja toiset tietysti sitten perässä!

Minä Teuvo (karkeakarvainen kettuterrieri) menin tästä. Siitä Peetu (welsh corgi) ehkä tuumaa, että et sinä kyllä tässä pihassa määrää ja laittaa oman reviirimerkintänsä. Totuuden nimissä täytyy kyllä sanoa että Peetu tuskin lorauttelee pihalle, sillä on aika tiukka kotikasvatus. Sitten tulee pikkukeisari Chico ja päättää pistää oman kirjeen ihan päällimmäiseksi ja vielä kuopii takajaloillaan vahvistukseksi.

Niin on siis käynyt, vaikka kuinka yritän olla nopeampi päättäjä kuin hän.

Loput koirat ovatkin sitten tyttöjä, pikku ujo beagletyttö Maija, tiibetinspanieli Iina, jota kutsun Pikku-Iinaksi koska se on niin pieni, samassa huushollissa usein hoidossa oleva Pimu (rodusta en tiedä - ehkä kääpiöpinseri) joka joka kerta näyttää hampaansa Chicolle, vanha joku doggi-rouva, jonka nimeä en tiedä sekä rottweiler (varsinainen lutu rottweleriksi) jonka nimeä en myöskään tiedä. Heitä ei ole laitettu syytettyjen listalle ainakaan merkkaamisen suhteen.

Sitten on vielä Bono, mäyräkoiranuorukainen ja Migo pikku chihuahua-soturi. He eivät myöskään ole syytettyjen aitiossa vaikka ovatkin poikia, koska lenkille mennessään eivät joudu menemään pihan poikki.

Olen periaatteessa sitä mieltä että koirat pissatetaan muualla kuin pihalla, mutta vahinkoja sattuu, eikä se maailmaa kaada. Koirankakat sitä vastoin kyllä kaatavat, jos ne lumen sulettua tarttuvat lasten vaatteisiin ja kengänpohjiin. Nyt piha kyllä on täynnä suuria lumikasoja, jossa lapset leikkivät sydämensä kyllyydestä.

Koiranpissat ja lapset eivät kuitenkaan ole hyvä yhdistelmä. Lisäksi alkoi kuulua paheksuvaa mutinaa sieltä ja täältä mikä on ihan ymmärrettävää. Sen takia tartuin kynään (oikeammin printteriin) ja laitoin pienen toivomuksen kaikkien kuuden rappukäytävän ilmoitustaululle. Koirankakoista ei mitään mutta sitten mokasin! Laitoin sulkuihin myös sen pissaamisen…

Maijalle sattui vahinko parkkipaikalla; se teki sinne pienen keltaisen läikän. Joku koiraviihaajamies siitä huutamaan että koira k***e PIHALLE! Siitä Maijan emäntä tietysti loukkaantui. Siis siitä kailottamisesta.

Minusta se nyt ei ollut mikään kuolemansynti, parkkipaikka kun mielestäni EI ole piha. Sieltähän se varsinainen saasta juuri löytyykin.

Sen huomaa koiran tassuista: öljyä ja jotain muuta mustaa moskaa, jota ei saa pois melkein millään! Ensin liotetaan ruokaöljyllä, sitten pestään Fairylla ja joudutaan leikkaamaan pahimmassa tapauksessa kaikki karvat anturoista. Sitten pitää rasvata korppukuivat anturat. Siitähän koira oikein tykkää. Siis kyttyrää.
Pitääkin ehkä seuraavaksi sohaista aihetta “autot jotka pissaavat öljyä  ja muuta moskaa pihalle”.

No, Maijan nuori emäntä laittoi vastineen - ei minulle vaan huutelijalle. Kutsui jopa kahville keskustelemaan asiasta. Kävin kyllä juttelemassa emännän kanssa, jotta paha mieli haihtuisi.

Kukaan ei tullut kahville, mutta seuraavana päivänä ilmestyi kuitenkin vastineen vastine, ruutupaperille täsmällisin tikkukirjaimin kirjoitettuna, nimettömänä. Ystävällismielinen kyllä. Lueteltiin taloyhtiön säännöt ym.

Napakkana naisena Maijan emäntä laittoi tietenkin siihenkin vastauksen: hei ANONYYMI! Kysyi mm. miten kirjoittajan mielestä pääse lenkille muulla tavalla kuin pihan poikki menemällä? Sekä paheksui sitä, että vastine oli nimetön.

Niin minäkin tekisin.

Lisää kirjoituksia ei ole tullut. Eikä keltaisia läikkiä. Eikä pötkylöitä.

Veikkaan, että kakkapussit ovat taskussa ainakin jonkin aikaa.

Onneksi tulee kevät ja kesä. Silloin eivät pikku vahingot näy ja sade huuhtoo ne makoisiksi lannoitteiksi pihan kukkamaihin.

:-)

Avainsanat: koirankakat, koirankakka

Hyvät ihmiset!

Olen niin toivonut, ettei minun enää tarvitsisi kirjoittaa mitään Kouvolan vanhusten asumispalvelumaksujen tiimoilta - ainakaan niin kauan kuin odotamme Etelä-Suomen aluehallintoviraston ja Kouvolan hallinto-oikeuden päätöksiä niistä asioista joista olemme tehneet selvityspyynnöt ja valitukset.

Toiveeni ei toteutunut…
Vanhusosiossa olen kirjoittanut siitä lisää.

Turhautunut.

Veljeni Henry kävi meitä taas eilen tervehtimässä. Niin hän tekee kerran viikossa ollessaan Turussa työssä.

Chico suorastaan palvoo häntä(kin)!

Kaava on seuraavanlainen: Henry yleensä soittaa ennen kuin tulee. Koska Chico on HARVINAISEN ÄLYKÄS koira hän tietää, että jos puhelinkeskustelu käydään ruotsin kielellä, niin luultavasti hänen suuri suosikkinsa on tulossa. Siitäpä riemu nousee, eikä Chico tahdo millään pysyä nahoissaan.

Olen ratkaissut asian niin, että hän saa mennä odottamaan rappukäytävään. Siellä hän istuu nököttää ja käy välillä portaiden yläpäässä kurkkaamassa josko nyt? Hännänheilutuksella ei ole rajoja kun hän haistaa että koiraeno on tulossa!

Näin säästymme ylenmääräisestä tervetulotanssista, joka muuten olisi odotettavissa.  Olen kyllä varoittanut Chicoa siitä, että jos sellainen tanssahtelu jatkuu vielä vanhoilla päivillä, niin sydänkohtaus siitä seuraa. Chico ei kuitenkaan lotkauta korvaansa mokomille varoituksille!

Chico käyttää koiraenoaan häikäilemättömästi hyväkseen! Mikä on käyttäessä, kun toinen antaa…
Siinä sitten seisotaan etutassut toisen sylissä rapsutettavana. Minua vain katsoo sivusilmällä koiransuu leveässä virneessä “katso sinä vain, näin minua lellitään!”

Kerroin veljelleni Chicon kynsienleikkuutraumasta. Chico suorastaan vihaa toimitusta! Muristu ja purtu on. Kannuskynnet saan leikata tavallisilla leikkureilla. Koiran kynsisaksilla ei siihen toimitukseen ole mitään asiaa - jo leikkurit nähdessään Chico ottaa varsinaisen muskettisoturin asenteen! Leikkuriakin käytettäessä kuuluu murr-murr ja iik-iik.

Chico muuttuu draamakuninkaaksi, vaikkei mitään olisi vielä tehtykään. Takakenossa istutaan ja kiljutaan kuin uhmaikäiset lapset! Olenkin jättänyt kynsienleikkuun Turun kaupungin mainion eläinlääkärin tehtäväksi. Tai hänen apulaisensa. Se suoritetaan vuosittaisen hammaskiven poiston ja rokotusten yhteydessä.

No, tänään esittelin veljelleni miten homma menee.  Kahvipöydässä ollessamme istutin Chicon omalle tuolilleen ja sanoin “katsotaanko vähän kynsiä?”  Heti nousi ylähuuli ja hampaat tulivat varoittavasti näkyviin. Pelkkää hienotunteisuutta varmaan ei murinaa tällä kertaa kuulunut. Varoitus oli kuitenkin annettu! Henryä nauratti moinen uhittelu.

Hieman myöhemmin Henry rapsutusten lomassa sanoi “katsotaanpa taas kynsiä”. Kas kummaa; Chico ei näyttänytkään hampaitaan, vetäisi vain hienotunteisesti tassunsa pois!
Siinä minulla oikea silmänpalvoja! :-)

Chico on maailman mukavin koira. Temperamenttia kuitenkin löytyy vaikka muille jakaa! Olenkin tullut siihen tulokseen, että Bichon Friseen lisäksi hänessä kyllä asustaa jonkun sorttinen terrieri.

Seuraava episodi kuvaa luonnetta hyvin:
Olimme taas kerran rokotuksia hakemassa. Kaupungin elinlääkärin tilalla oli sillä kertaa nuori naispuolinen lääkäri.

Kerroin että Chico ei tykkää myöskään piikeistä, jolloin pojalle päätettiin laittaa kuonokoppa. Hieman ilmeisesti aikailtiin sen piikin kanssa, Chico sai salamana kuonokopan irti ja puri hoitajaa sormeen! Puoli piikkiä vasta ehti mennä. Jotenkin se loppuosa kuitenkin sitten saatiin tuikattua.
Että näin meidän koirapoika…

Varsinainen eläinlääkäri osaa kuitenkin rokottaa niin nopeasti, ettei Chico ehdi sanoa ui eikä ai ennen kuin homma on jo hoidettu.

Hammaskiven kohdalla kuitenkin nukutetaan onneksi. Silloinkin Chico mököttää minulle. Jälkeenpäin vain noutaja saa kantaa autoon.

Minä olen pelkkää ilmaa koko loppupäivän.

Tulimme perjantaina Venesjärvelle viettämään pitkää viikonloppua veljeni luo.

Kyllä oli Chicolla riemu puserossa kun sai tavata Henryn vaimon “Leena-mamin”! Leena leikkii ja riehuu - siinä saa parkettikin kyytiä. Lisäksi hän antaa herkkuja: kinkkuleikettä ynnä muuta makoisaa. Kyllä Chiconkin pitää saada…

Aamu on hiljainen. Talonväki nukkuu vielä. Tai ainakin puoliuinailee.

Teimme jo aamulenkin. Pimeässä lenkkeily on hieman ongelmallista, tievaloja kun ei ole. Lisäksi tontin viertä kulkeva maantie on kapea ja vilkkaasti liikennöity, se on suorastaan vaarallinen. Mitään metsäpolkuja ei nyt voi käyttää - ovat kaikki puolen metrin lumikerroksen peitossa.

Talon toisella puolella on hyvin suuri nurmikenttä. Siihen on moottorikelkalla kahteen kertaan ajettu iso “rinkula” jotta mm. lapsenlapset tänne tullessaan voisivat hiihdellä hukkumatta höttölumeen.

Eilen sitten tajusin että voimme ehkä käyttää hyväksemme tätä vanaa päästäksemme nurmikentän toisella puolella kulkevalle pienelle peltotielle joka on hyvin aurattu.

Siitä vain luomaan koira- ja emäntäpolkua terassilta tälle “apuladulle”. Hyvin se luontui - lumihan on kuin puuteria. Yhtä kevyttä.

Otsalamppu päähän ja niin me tänä aamuna pystyimme tekemään kunnon aamulenkin turvallisesti.

Ensin Chico ei tajunnut että harhahyppyjä ei voi tehdä. Kerran kun teki, niin ei näkynyt kuin hieman korvatupsuja ja selkää. Kyllä hän sieltä onneksi omin voimin poiskin pääsi.

Eilen kävimme Kankaanpään keskustassa ruokaostoksilla ja tietenkin kaupungin parilla kirpputorilla.

Minä metsästän ensisijaisesti tinaa, uushopeaa ja hopeaa tietysti sekä lasia. Kerään snapsilaseja. Snapseja en tosin juo, mutta laseja on vino pino pienessä kaapissa keittiön seinällä.

Nyt en löytänyt mitään säväyttävää. Tai löysin kyllä todella kauniita kristallimaljakoita, mutta ne olivat turhan kalliita. Kirpparille tuodulla tavaralla pitää mielestäni olla kirpparihinnat.

Ostin paksun villapuseron ja ulkoilutakin. Villapusero on käytetty, mutta takki tuskin ollenkaan.

Tänään sunnuntaina on minun vuoroni tehdä ruokaa.

Kun olen täällä, teen aina sunnuntairuoan. Näin talonväki voi tulla suoraan katettuun pöytään kirkossa käynnin jälkeen.

Muu päivän ohjelma on vielä tekemättä. Luultavasti emme teekään. Ollaan möllötellään vain.
Leena tosin lähtee illan suussa Turkuun Ruissalon kylpylään. Siellä hän on viikon tyky-kuntoutuksessa. Me muut lähdemme tiistaiaamuna.

Maailma on nyt juuri sinisen hämyinen; päivä alkaa valjeta.

Sunnuntaiaamuna klo 8:15
Tästä tulee oikein hyvä päivä!

 
Koirapolku

Koiramietteitä