Hannulan Helenan pannunaluset
Mar 8. 2011 - elsi
Meidän äiti on kova virkkaamaan!
Äiti ei kuitenkaan oikein osaa arvostaa omaa osaamistaan. En tiedä miksi. Kai se on niin, että kun meillä on joku luontainen LAHJA tai taito, niin emme itse näe sen arvokkuutta. Onneksi sentään muut näkevät.
Nuorempana ennen sairastumistaan äiti kirjoitti runoja ja laulun sanoja, soitti kitaraa ja sävelsikin. Se on mennyttä aikaa. Onneksi paljon hänen tuotannostaan on tallessa joko paperilla tai kaseteilla.
Kun on huonossa kunnossa, ei virkkaa, ei katso telkkaria eikä tee paljon muutakaan.
Kun kunto taas kohenee, palaa aktiivisuus ja hymy huulille.
Nyt taas virkkaa niin, että koukku sauhuaa. Hän tekee pannunalusia. Pannulapuiksi niitä ei voi sanoa, koska ovat isoja ja paksuja. Ensin virkkaa kaksi pyörylää, jotka sitten yhdistää.
Keinutuolin vieressä hänellä on lankalaatikko, jossa on lukematon määrä iloisenvärisiä keriä. Niitä hänelle rahtaa Irma; isän veljen vaimo. Irma on varsinainen aarre! Ei äidillä sellaisiin lankamääriin olisi varaa. Työpaikaltaan niitä kuskaa, kun halvalla saa. Eikä ikinä ota maksua edes. Tuo vain tuomisiksi, kun tulee kaffelle. “Toiset tuovat kukkia; minä lankoja” sanoo Irma.
Kesällä äiti keksi ruveta tekemään pannunalusia Vaskirinteen ja Vaskikodin hoitajille. Ja yöhoitajille ja keittiöhenkilökunnalle ja toimistoväelle ja sijaisille. Kaikille, kaikille, kaikille! Urakka on vielä hieman kesken, vaikka viitisenkymmentä on jo tehnyt.
Ihan häkeltynyt on kaikista kiitoksista ja halauksista. Ei hän tahdo ymmärtää vaikka selostan, että eivät nykyajan ihmiset (useimmat) tee käsitöitä. Siksi ovat niin tohkeissaan ja ihastuksissaan.
Yhtenä päivänä murehti sitä, että on laskuissa mennyt sekaisin. Kuka on jäänyt ilman? Mitä jos eivät kehtaa sanoa ja saavat pahan mielen? Minä siihen, että anna sanan kiertää ja pane vaikka lappu palvelukeskuksen kansliaan, kun menet lounaalle “se joka ei ole saanut Helenan pannunalusia ilmoittautukoon!”
Ilmoittautujia oli muutamia. Tärkeää näyttää olevan jokaiselle, että saa ikioman iloisen pannunalusen.
Viime insertissä kirjoitin vanhusten arjen rikastuttamisesta; tällä kirjoituksellani haluan tähdentää sitä, että hoitohenkilökuntaakin on lupa ilahduttaa.
Eivät he ole mitään robotteja, vaan ihka oikeita ihmisiä iloineen ja murheineen. Isiä ja äitejä ovat, joilla on elämä palvelukeskuksen ulkopuolellakin arkiaskareineen ja ruoanlaittoineen. Siihen Helenan pannunaluset ovat hyvän mielen tuottamisen lisäksi oikein hyödyllisiä.
